Minun tarinani
Olin aina ollut positiivinen ja lähtökohtaisesti iloinen ihminen. Kuitenkin vähitellen minusta tuli mustia ajatuksia hautova ja tyhjää seinää ilmeettömänä tuijottava haamu itsestäni. Asioita ja tapahtumia jotka johtivat minut uupumukseen ja masennukseen on monia. Pieni lapsi herätti minut usein yöllä, vesivahinko, talomme ei ollutkaan enää asuttava, tein liika töitä, korona, ei ollutkaan enää turvallista tehdä töitäni… Tuntui että liikaa asioita kaatui päälleni enkä enää pystynyt tekemään kaikkea itse ja olemaan vastuussa.
Vähitellen pienetkin asiat tuntuivat liian kuormittavilta enkä jaksanut pitää itsestäni huolta. En halunnut tavata uusia ihmisiä ja hyvän päivän tuttujen tapaaminen tuntui vievän kaikki voimani kun yritin jaksaa ja esittää "normaalia" itseäni. Mutta se ei ollut enää minä. Olin muuttunut harmaaksi sumuksi jossa ilo oli vähäistä ja en enää syvimmissä aalloissa löytänyt unelmia.
Tuntui että haluan kuolla, ja järkeni sanoi perään että eihän se nyt sovi.
Oppiminen uuteen olemiseen on ollut kivuliasta, raskasta ja surullista. Miten minä joka työkseni ohjaan ihmisiä pysähtymään ja kääntymään sisäänpäin voin olla näin rauhaton ja voimaton? Ohjatessa sain hetkeksi uppoutua tuttuun rakkaaseen työhöni ja se on kannatellut syvimpien aaltojen läpi. Ajoittain siitä palautuminen on ollut myös hyvin hidasta. Ajan myötä olen oppinut hyväksymään sen että olen nyt tässä ja opettelen miten voin tänään auttaa itseäni elämään tahtomallani tavalla. Mitä minä jaksan tehdä tänään? Mitä voin suunnitella huomiselle?
"Minun onnekseni perheeni pitää minut kiinni tässä hetkessä ja tukee matkaani masennuksen seurassa"
Vähitellen kehoni ja aivoni pystyvät ottamaan vastaan vähän enemmän. Enemmän iloa, enemmän pettymyksiä, enemmän rauhaa. Mihin tarvitsen tasapainoa tänään? Voinko käydä kävelyllä ja jaksaa lasten kanssa koko illaan antaen itsestäni sen mitä haluan äitinä antaa. Vai onko tänään tarve päiväunille jotta jaksan ottaa vastaan ja kannatella pieniä ihmisen alkuja omissa suurissa tunteissaan…
Olen kiitollinen että olen saanut laajasti apua eri tahoilta itselleni ja perheelleni. Niistä on ollut paljon hyötyä matkani varrella sekä nyky tilassani. Minun onnekseni perheeni pitää minut kiinni tässä hetkessä ja tukee matkaani masennuksen seurassa.
Olen kokenut valtavia oivalluksia omasta tarinastani sitä kirjoittaessani. Teki hyvää ottaa askel kauemmaksi ja nähdä ikään kuin kaari jota olen elänyt. Olen kulkenut näin pitkälle syvimmistä pohjamudista ja voin olla ylpeä itsestäni. Valokuvaus toi mukanaan paljon uutta ajateltavaa Ninnun kohdatessa minut nyt tässä hetkessä. Mitä on olla nainen juuri nyt? Minkälaisen muotin ja mallin olen saanut elämääni maailmalta? Ovatko ne omiani vai haluanko muuttaa jotain niin, että olisin enemmän itseni, enkä maailman minulle antama muoto...
Minun tarinani on kesken, samalla huomaan toivon tuovan iloa ja voimaa päiviini. Olen taas hieman vapaammin minä, hieman enemmän rauhassa itseni kanssa.
-Noora
