Maaliskuun puolessa välissä kokoonnuimme studiolleni ensimmäiselle This Is Me & My Story -retrtiitille. Retriitti oli mun ja kirjailija/valmentaja
Laura Paloheimon yhteinen unelma yhdistää voimamme, joka nyt viimein toteutui. Meidän molempien odotukset olivat korkealla ja niinhän siinä kävi, että odotuksemme täyttyivät ja vielä yli! Päivä oli todella intensiivinen heti aamusta lähtien. Ne kaikki viisi naista, jotka retriittiin osallistuivat, olivat mukana täydestä sydämestään ja antoivat päivään täyden oman panoksensa.
Kun lähdetään itselle tärkeiden ja kipeidenkin asioiden äärelle, vaaditaan ympäristöltä vahvaa luottamuksellisuutta ja tunnetta siitä, että tässä minä olen turvassa. Lauran tapa ja kyky viedä kirjoittamista eteenpäin tehtävä kerrallaan, oli mieletöntä ja veti jokaisen syvään päähän heti aamusta lähtien. Oli sanomattakin selvää meille jokaiselle, että tästä tulee henkisesti rankka, mutta tarpeellinen ja puhdistava kokemus.
Retriitin ideana ei ollut, että jokainen kirjoittaisi romaanin omasta elämästään, vaan Laura johdatti kirjoittamista eri aiheisiin sujuvasti. Jokainen osallistuja tiesi, mistä aiheesta hän kirjoittaa, silti jokaisen kirjoittamat sanat olivat täysin heidän omiaan. Tekstejä ei jaettu ryhmälle päivän mittaan, vaan jokainen sai rauhassa kirjoittaa omaan vihkoonsa juuri mitä halusi. Tyhjentää sielunsa ja mielensä ilman pelkoa siitä, että joku kuulee tai näkee. Painetta siitä, että saa jotain valmiiksi, ei ole. Jokainen osallistuja kirjoittaa niin paljon tai niin vähän, kuin sinä päivänä sattuu syntymään.
Kaikenkaikkiaan retriitti oli vahvistava kokemus niin meille tapahtuman järjestäjille, kuin osallistujillekin. Jokainen koki, että oli juuri oikea hetki pysähtyä oman eletyn elämän äärelle ja kirjoittaa kokemuksiaan paperille. Monille aukesi täysin uusia oivalluksia, osa taas sai selvästi jotain päätökseen.
Seuraavaksi voit lukea pari palautetta osallistujilta.
Näin retriitistä kirjoitti eräs osallistuja:
"Älä avaa oveasi tuntemattomille", kuuluu tuttu ohjeistus jo lapsuudesta.
Mitäs sitten, jos sellaisen kanssa jakaa saman kehon? Sen varalle minua ei ole ohjeistettu.
Sunnuntaina 19.3. tapahtui kuitenkin jotain, jota olen koko pienen elämäni odottanut. Tapasin nimittäin itseni. On siihen varmasti monia tilaisuuksia ollut aikaisemminkin, mutten ole vielä osannut lukea niitä saati sitten tarttua niihin.
Olo oli kuin ensitreffeillä. Kuka tuo on, tykkäänköhän tuosta? Täytyykö jäädä loppuun asti? Voisin antaa mahdollisuuden. Eihän sitä tiedä, jos edessäni istuisi elämäni rakkaus. Niinhän sitä aina toivoisi.
Yleensä pyörittelisin tässä kohtaa lukuisia tekosyitä, laskelmoisin pakosuunnitelmaa. Nyt siihen ei ole enää tilaisuutta. On istuttava ja katsottava silmiin, vaikka sekin pelottaa.
Koko ikäni olen oppinut ihanan Lauran sanoin "kyykkyhiipimään" läpi elämäni niin, että jätän mahdollisimman vähän jälkiä, sanon mahdollisimman vähän ja olen mahdollisimman vähän, etten vain veisi tilaa ja kuluttaisi happea. Onhan sitä säästettävä sellaisille, jotka sitä ansaitsevat enemmän kuin minä. Ja mitä varten? Jos joku tietää, niin kuulisin mielelläni.
"Tarviitsä mikrofonin?", kysyttiin minulta kerran oppitunnilla, jonka alkajaisiksi oli kerrottava jotakin itsestään. Koko olemassaoloni oli uhattuna - eihän minulla ollut mitään kerrottavaa!
Nyt vastaan: "En, mut antakaa vaikka kynä, niin kirjoitan itseni sellaiseksi kuin olen". Ja niin tein. Kirjoitin itseni näkyväksi - ennen kaikkea itselleni.
Pitkään kuvittelin, ettei minulla ole ääriviivoja - rajoja, joiden sisään voisin sulkea itseni - ja kuitenkin näkyä maailmalle sellaisena kuin olen ja vieläpä niin, ettei tee mieli kääntää katsetta toisaalle. Kävi ilmi, että siihen tarvitaan upea nainen ja kamera. Kiitos Ninnu, että olit mukana kuvittamassa tarinaani ja vahvistamassa häivytettyjä ääriviivojani. Ei hiipimiseni seurauksena syntynyt kyyryni suinkaan suoristunut. Ei vielä, vaan sitä on käsiteltävä varoen, nikama nikamalta. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.
Toinen palaute
"Teidän retriitti oli IHANA. Aavistun sen kyllä jo etukäteen olevan huippujuttu, kun tiedän teidät molemmat. Ja vielä ihan häkellyttäviä ajoituksia ja yhteensattumia retriittiin päättymiseenkin liittyi. Taikaa!
Itse päivässä oli hyvä, leppoisa rytmi ja kirjoitusharjoituksilla kaari. Paikka oli todella toimiva. Ekoista metreistä oli selvää, että päivästä tulee tunteikas ja avoin, ja sitä se olikin. Sain paljon ulos kirjoittamalla mutta niin kyllä kuvauksestakin.
Oon kiitollinen, että tartuit hetkeen ja tehtiin täti-kuvien tilalle ihan jotain muuta hetken viemänä. Niiden uusien kuvien silmistä näen jotain sellaista, mitä olen etsinyt. Ja vähän suuntaa. Mä tiedän, että musta irtoaa muutakin.
Mä toivon, että jossain vaiheessa saisin taas osallistua retriittiin, sillä se oli hyvä tsekkaus, missä elämässä mennään nyt. Noita tarkistuskohtia tarvittais tasaisin väliajoin. Todella lämmin kiitos teille molemmille, ootte merkityksellinen tiimi."
Toukokuun retriitti
Iloksemme ilmoitamme, että toukokuun 7. päivä sunnuntaina järjestämme seuraavan retriitin Lahdessa. Ilmoittautuminen on käynnissä!
Täältä pääset kurkkaamaan Instapostauksen aiheesta!
Lyhyesti:
7.5.23 klo 9-17 Lahdessa, Ninnu Visualin Studiolla
Hintaan kuuluu ruokailu ja koko päivän tarjolla olevaa välipalaa.
Retriitin aikana kirjailija Laura Paloheimo valmentaa kirjoittamista erilaisten tehtävien kautta ja Ninnu kuvaa jokaisesta osallistujasta kuvat, jotka kuvastaa jollain tavalla henkilön nykyisyyttä.
Osallistuja saa itselleen muistoksi matkalleen kolme kuvaa sähköisessä muodossa.
Hinta 330€
Tällä hetkellä vapaita paikkoja on 4/5!