Assin tarina
Hauras itsetunto ja vääristynyt kehonkuva oli pitkään iso osa mua. Ja jälkimmäinen on edelleen. Olin aina liikaa, vaikka oisin ollut kuinka pikkiriikkinen.
Vuosia mulla meni henkistä voimavaraa kehohäpeään ja muiden mielyttämiseen.
Mutta silti aina toisena puolena mulla oli tunne, etten ollut ikinä tarpeeksi. Mun oli pakko menestyä ja näyttää kaikille miten hienosti suoritan elämää, jotta edes joku rakastais mua.
Mut oikeesti se mitä eniten olisin tarvinnut oli se, että olisin itse rakastanut itseäni ja sitä en tehnyt. Rääkkäsin vain kaikin mahdollisin tavoin erityisesti, jos mokasin mielestäni jotenkin.
Kunnes mä uuvuin lopullisesti.
Kun maailma tuntui romahtavan ympäriltä ja en jaksanut pitää yllä enää minkäänlaista kulissia, luovuin kaikesta siihen saakka totutusta. Pelotti ihan helvetisti, mut ei vaan ollut vaihtoehtoja.
Mun toipuminen alkoi lopulta kävelemällä. Kävelin ja itkin metsässä kuukausi kaupalla. Kävin läpi tunteita joita olin vuosia pakoillut ja padonnut. Tutustuin itseeni ja opin tuntemaan kaikki mun tunteet, ne vaikeatkin.
Ennen kaikkea mä pysähdyin tunnistamaan omat tarpeeni ja vastaamaan niihin terveellä tavalla.
Siitä alkoi matka kohti näkyvämpää minua. Edelleen teen paljon töitä omien tarpeiden tunnistamisen ja niiden sanoittamisen kanssa, mutta erona on se, etten enää pienennä itseäni sen varjolla, että olisin muiden mielestä jotenkin parempi. Oon jo ihan tarpeeksi näin.
Rakastan nykyisessä itsessäni sitä puolta joka uskaltaa sanoa ääneen mitä ajattelee, vaikka välillä sydän on ihan vereslihalla häpeän yrittäessä ottaa vallan.
Mä oon vihdoin saanu mun kruununi takas ja kannan sitä ylpeydellä. Jos se pääsee joskus tipahtamaan, nostan sen takaisin ja jatkan matkaa.